Poikkeustila on tehnyt minusta poikkeuksellisen ahdistuneen

by - toukokuuta 03, 2020

Mua ahdistaa. Vihdoinkin tulen tänne ja sanon sen ääneen. Olen ahdistunut.

Olin ahdistunut jo ennen tätä koronaa. Tein syksyllä kauhean spurtin koulun kanssa, ahersin kursseja kasaan todella monta ja suoritin ne melkein loppuun. Kunnes lokakuun lopussa päivän varoitusajalla sainkin töitä marras- ja joulukuuksi.

Tein töitä hiki hatussa ja välillä juoksin kesken työpäivän tentissä. Jätin aika monta palautusta tekemättä ja osa opettajista oli ymmärtäväisempiä kuin toiset. Sain sentään töistä 12 opintopisteen työharjoittelun, joten se oli jo kotiinpäin. Sain siis tarvittavan määrän kursseja kasaan, mutta ne ylimääräiset jäi kesken.

Tammikuussa, kun työt loppui, olin itsekin ihan loppu. Olin 2,5 kuukautta ajanut itseäni ihan piippuun ja suoraan putkeen olisi pitänyt taas uudella tarmolla aloittaa uudet kurssjt ja tietysti tehdä ne vanhat palautukset. Arvaatteko, olenko vieläkään saanut kaikkia palautettua?

Hakeuduinkin tammikuussa koulukuraattorin puheille, koska tarvitsin jonkun, jolle purkaa sitä pahaa oloa, jota en edes itse ihan täysin käsittänyt. Koulukuraattori osasi nähdä tilanteessa onneksi sen aurinkoisen puolen ja kehui kuinka ahkera olin ollut. Käynnin jälkeen sain taas energiaa kouluhommiin ja aloitin uudet kurssit innokkaana. Hautauduin tehtäviin kirjastossa kuulokkeet korvissa, kaukana kodin velvotteista ja ainaisesta hälinästä.


Sitten tuli maailmalle pandemia ja jäimme lasten kanssa kotiin. Tuli stressi tilanteesta ja omasta riskiryhmään kuulumisesta. Menetin yöunet kuukaudeksi enkä ihan kunnolla nuku vieläkään. Iho alkoi näyttää kamalalta kaikesta stressaamisesta ja koko ajan oli ahdistunut olo. Silmänaluset on varmaan kohta mustemmat kuin pandakarhulla.

Kouluhommiin on ihan mahdoton keskittyä, koska meillä ei ikinä ole hiljaista ja kaipaan sitä maisemanvaihdosta niiden tekemisen ajaksi, ettei tarvitse miettiä pyykkejä ja tiskejä ja muita kodin velvotteita. Kaipaan myös omaa aikaa, jota ei ole viimeiseen 1,5 kuukauteen ollut.

Palautusten deadlinet paukkuu ja minä ahdistun lisää.

Välillä mietin olenko vain liian tyhmä ammattikorkeakouluun, kun yritän tehdä palautuksia enkä saa järkevää tekstiä aikaiseksi. Sitten muistan, että ajattelemiseen tarvitaan toimivia aivoja ja aivot tarvitsevat unta toimiakseen.

Kaiken hyvän lisäksi mulla oli tänä keväänä ryhmätyökurssi, joka ahdisti minua jo alkaessaan. En tuntenut kurssilta ketään ja vaikka olen luonteeltani aika sosiaalinen, olen näin vanhemmiten alkanut pelätä uusia kohtaamisia. Pääsin kuin pääsinkin mukavaan ryhmään, mutta tämä poikkeustila toi aikamoisia haasteita koko ryhmän dynamiikkaan ja työskentelyyn. Monta kertaa olisi tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin.

Sain jo kuraattoriltakin viestin, että muistan tehdä omassa tahdissa tehtäviä, etten uuvu ja olla stressaamatta, koska koulu kyllä odottaa.

Mutta entäs jos on luonteeltaan stressaaja?

You May Also Like

0 Comments

Kiitos kommentistasi!