Tekeekö totaaliyksinhuoltajuus minusta itsekkään?

by - toukokuuta 07, 2019

"Minulla ei ole isää. Minulla on vain ihana äiti." -Melissa 4v

Olen ollut aina Melissan totaaliyksinhuoltaja. Se tarkoittaa, ettei hänellä ole ollenkaan toista huoltajaa tai olemassa edes toista vanhempaa. Hänellä on vain minut.

Olemmekin olleet aina hyvin läheisiä, ihan Melissan syntymästä asti. Muistan jo ennen raskaaksi tulemista ajatelleeni, etten koskaan pystyisi tekemään aborttia ja jos jäisin yksin, pitäisin lapsen silti. Jos tekisin abortin, en voisi juuri tätä lasta enää koskaan saada takaisin. Luulen, että myöskään pääni ei olisi kestänyt aborttia. Olisin voinut henkisesti huonosti hyvin pitkään, ehkä loppuikäni.

Melissan synnyttyä olin onnellinen siitä omasta pienestä vauvasta ja vaikka tiesin kuka lapsen toinen biologinen vanhempi on, en lastenvalvojalla käydessäni kirjoittanut nimeä paperiin. Mies ei saapunut paikalle tapaamiseen vaikka olin hänelle siitä hyvissä ajoin ilmoittanut. Eipä hän kyllä lapsen syntymääkään millään tavalla noteerannut vaikka siitäkin hänelle ilmoitin. Pyysin lastenvalvojalta, ettei nimeä tarvitsisi laittaa elatussopimukseen, koska en halunnut alkaa tapella lapsen huoltajuudesta joskus monta vuotta myöhemmin. En myöskään halunnut lapsen toiselta biologiselta vanhemmalta yhtään mitään. Halusin vain kasvattaa tyttäreni rauhassa ilman häiriötä sieltä suunnalta.


Melissan vähän kasvaessa hän alkoi käydä yökylässä tätini luona, koska tätini halusi ottaa Melissan aina luokseen hoitoon. Minulla ei tietenkään ollut mitään sitä vastaan, koska olin itsekin nuorempana siellä ollut ja tätini on ihan mahtava. Hän keksii aina vaikka mitä tekemistä ja jaksaa oikeasti touhuta lasten kanssa koko ajan jotain. Tuolloin aloin miettiä, että en varmaan kestäisi, jos Melissa kävisikin yhtäkkiä esimerkiksi joka toinen viikonloppu toisen vanhempansa luona. Ikävöin häntä jo hänen ollessaan poissa vain pari yötä silloin tällöin tädilläni. 

Uudelleen ajatus nosti päätään, kun muutimme Janin kanssa yhteen. Bea vierailee äidillään sovittuina aikoina ja on näin ollen aina poissa kotoa. Tähän olen tottunut alusta asti, joten se ei ole mitenkään outoa, mutta se sai minut miettimään sitä, jos Melissa olisikin jossain vaiheessa yhtäkkiä alkanut vierailla toisen biologisen vanhempansa luona. Se olisi varmaan vaatinut minulta enemmän totuttelua kuin Melissalta, joka oli pienempänä hyvin avoin uusille tilanteille ja ihmisille.



Tekeekö tämä minusta itsekkään? 

Ehkä, mutta minusta siinä ei ole mitään pahaa. Haluan, että lapsillani on parhaat mahdolliset oltavat niin kotona kuin muuallakin. Haluan tietää missä he liikkuvat. Haluan olla myös aivan varma, että heitä kohdellaan hyvin joka paikassa jonne heidät annan. Mielestäni koskaan ei voi olla liian itsekäs, jos pelissä on lasten hyvinvointi.  

Jos meillä olisi joskus tullut eteen se tilanne, että Melissan biologinen vanhempi olisikin vaatinut tapaamisia, voi olla, etten olisi niihin noin vain suostunut, koska olen totaaliyksinhuoltaja ihan syystä. Minulla oli perustelut lastenvalvojalle miksi en sitä nimeä sinne sopimukseen suostunut laittamaan ja ne kerrottuani lastenvalvoja vain nyökkäsi ja sanoi, että tämä käy hyvin myös näin. En siis noin vain olisi lastani antanut kenenkään mukaan, joka on lapselle täysin vieras.



Olen onnellinen, että meillä on tämä uusperheestä muodostunut ydinperhe, jossa lasten on hyvä olla. Olen edelleen Melissan totaaliyksinhuoltaja eli hän asuu kanssamme koko ajan kuten Viviakin. Bea on ainut, joka käy perheen ulkopuolisen vanhemman luona.

Melissa täytti tänä vuonna neljätoista ja hän on onnellinen ja tasapainoinen lapsi, joka on osittain henkisessä kehityksessään ikätovereitaan reilusti edellä. Ilman toista vanhempaakin hänestä on kasvanut suvaitseva ja hyvinvoiva nuori. Itse perinteisessä ydinperheessä kasvaneena kipuilin pitkään, koska en voinutkaan antaa lapselle sitä ehjää kotia. Näin jälkikäteen ajateltuna meidän kotimme oli ihan yhtä ehjä kuin mikä tahansa muukin koti.

Onko mielestäsi itsekästä kasvattaa lapsi täysin yksin?  


You May Also Like

1 Comments

  1. Ei todellakaan ole itsekästä! Se on ennemminkin rohkeaa ja kunnioitettavaa. Itsekin olen kahden pienen tyttären totaaliyh, ja erittäin iloinen ja huojentunut siitä, ettei mun lasten tarvitse koskaan ravata kahden kodin väliä. En voisi antaa heitä säännöllisesti pois. Mun mielestä on ihanaa, että meillä on oma pieni tiimi ja että yhdessä pusketaan elämässä eteenpäin :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!