Kun sosiaalisesta, kavereiden ympäröimästä teinistä kasvaakin yksinäinen aikuinen

by - huhtikuuta 24, 2018

Tämä on minulle todella vaikea aihe kirjoittaa. Niin vaikea, että melkein jätin aiheesta kirjoittamatta. 
Olen aina ollut ihan supersosiaalinen. Asuimme ennen kouluun menoani rivitalossa ja pihalla leikkiessäni kysyin jokaiselta ohi kulkevalta minne he olivat menossa, mistä tulossa, kenen kanssa ja miksi. Näin jälkikäteen ajateltuna olen ollut varmaan monen aikuisen mielestä aika rasittava lapsi.
Muutimme uudelle asuinalueelle juuri ennen kuin menin kouluun. Kouluun mennessä en siis tuntenut luokaltani ketään. Kaikilla muilla oli ne tutut päiväkoti- ja eskarikaverit, mutta minä olin yksin. Kunnes ensimmäisellä välitunnilla sain ensimmäisen ystäväni. Tai saattoi siinä mennä hetki kauemmin, mutta viikon kuluttua olin ystävä jo koko luokan tyttöjen kanssa. 
Viidennelle luokalle menin taas uuteen kouluun, koska vanha koulumme lakkautettiin. Koko luokkamme ripoteltiin eri luokille ja taas sain uusia ystäviä hyvin nopeasti. Yksi näistä ystävistä on myös Melissan kummi ja minä olen hänen tyttärensä kummi. Niin ne jotkut ystävyyssuhteet vain kestävät <3
Myös yläasteelta ja lukiosta löysin nopeasti kavereita. Vielä lukiossa sosiaalinen kalenterini oli hyvin täynnä vaikka minulla oli poikaystäväkin viemässä aikaani. 
Teininä raskaaksi tuleminen ja lapsen pitäminen ei kuitenkaan tee ihmeitä isolle kaveripiirille. Tai no, kyllä se ihmeen nopeasti pieneni. Minulle jäi laajasta kaveripiiristä jäljelle alle kourallinen ihmisiä, joille soittaa. Vuosien kuluessa ne ihmiset hupenivat yhteen. Siihen samaiseen, jonka löysin viidenneltä luokalta <3
Olen ystävystynyt myös aikuisiällä sekä työn että blogini kautta. Minulla on myös ne kaksi ihanaa ystävää, joiden kasvua ensin lapsesta teiniksi ja sitten teinistä aikuiseksi seurasin.
Vaikka minulla on vieläkin verrattain paljon ystäviä, en ole ikinä ennen ollut näin yksinäinen.
Onhan minulla parisuhde, jossa olen parhaan ystäväni kanssa, mutta ei sitä voi verrata tavalliseen ystävyyssuhteeseen. Kaipaisin myös elämääni äitikaveria, jolle voisin tarvittaessa jakaa huoliani.  Sen jonkun joka ymmärtäisi kaiken lapsiin liittyvän. 
Voin syyttää tilanteesta vain ja ainoastaan itseäni. Olen todella huono lähtemään minnekään. En ole kertaakaan käynyt lasten kanssa perhekerhoissa ja nykyään uusien ihmisten tapaaminen ahdistaakin minua. Pakko myöntää, että tuttujenkin tapaaminen ahistaa, koska häpeän sitä miltä näytän. Muut äidit ovat jo elämänsä kunnossa ja minä olen vain kerännyt lisää painoa raskauden jälkeen.
En viihdy omassa kehossani, joten en ajattele muiden viihtyvän seurassani.
Yksi tätä häpeää vahvistava kokemus sattui viime viikolla, kun näin vanhaa tuttuani, moikkasin häntä ja hän katsoi minua pitkään ennen kuin tajusi kuka olen. Hän myös sanoi ääneen, ettei meinannut tunnistaa minua vaikka olemme hyvin aktiivisesti vuorovaikutuksessa sosiaalisessa mediassa. 

Onko sinulla laaja kaveripiiri?  

You May Also Like

0 Comments

Kiitos kommentistasi!