Miksi hankin lapsen 18-vuotiaana yksin?

by - syyskuuta 11, 2017

Esikoiseni syntyi ollessani 18-vuotias. Olin muutamaa kuukautta vaille yhdeksäntoista ja kävin lukion kolmatta luokkaa. Olin yksin, omasta tahdostani. 
Vuotta aiemmin olin tanssinut vanhojen päivänä prinsessapuvussani ja suunnitellut ystävieni kanssa seuraavan vuoden penkkariasuja. Minulla oli poikaystävä, jonka kanssa yhtenä päivänä olimme yhdessä ja toisena emme. Erosimme aina poikaystäväni tahdosta. Erosta ei kulunut viikkoakaan, kun olimme taas yhdessä. Tiesin, ettei hän ollut erossa olomme aikana yksin. Kuulin kyllä mitä ihmiset puhuivat viimeiset vuodet ja kuinka minä olin se tyhmä tyttö, joka aina otti pettävän poikaystävän takaisin. Sydämeeni sattui ajatella häntä toisten kanssa, mutta joka kerta annoin anteeksi.

Tätä oli kestänyt jo muutaman vuoden. Vanhojen päivän jatkoilla poikaystäväni otti puheeksi vauvan.
Olimme jo aiemmin keskustelleet lapsista ja sopineet hankkivamme lapsia nuorina. Niin me aloimme yrittää lasta. Penkkarisuunnitelmat unohtuivat. Muutama kuukausi meni hyvin, poikaystävä käyttäytyi mielestäni niin ihanasti.
Haimme yhteistä opiskelija-asuntoa ja saimme kirjeen, jossa kerrottiin meille vapautuvan asunnon kesän alusta. Suunnittelin vauvalle omaa nurkkausta makuuhuoneeseemme. Olin onnellinen.
Tein positiivisen raskaustestin poikaystäväni vanhempieni vessassa. Olin onneni kukkuloilla, kun testiin tuli toinenkin pinkki viiva. En koskaan unohda poikaystäväni reaktiota. Ymmärsin heti, että poikaystäväni ei halunnutkaan enää vauvaa, vaan abortin. Sanoin ei, keräsin tavarani ja kävelin talosta ulos. Kotiin oli matkaa viisi kilometriä. Kävelin koko matkan itkien. 
Yhteisestä asunnostamme ei koskaan tullut meidän yhteistä kotia. Olin tuossa asunnossa yksinäisempi kuin koskaan. Vietin yöt yksin, päivät poikaystävää odottaen. Tuntui, että hän halusi pysytellä poissa, kaukana minusta. 
Ajatus siitä, että tulisin yksin äidiksi alkoi vahvistua. Jotenkin se alkoi tuntua aina vaan paremmalta ajatukselta. Aborttiin en pystynyt, olin tiennyt sen aina. Ja sellaiseen kotiin, jossa isä käy milloin huvittaa, en halunnut lastani tuoda. 
Parin kuukauden yhteiselon jälkeen päätin muuttaa takaisin vanhemmilleni. Tällä kertaa se olin minä, joka halusi erota. En antanut periksi, koska en halunnut enää olla hänen tyttöystävänsä. En halunnut antaa lapseni kärsiä tyhjistä lupauksista tai ennakoimattomasta käytöksestä. Olin antanut poikaystävälleni monta mahdollisuutta kasvaa aikuiseksi enkä jaksanut sitä kissa-hiiri-leikkiä enää. 
Olin aivan rikki, poikki ja turta eksäni jäljiltä, kun hänestä erosin. Kun Lissu syntyi, laitoin eksälleni viestin. En koskaan saanut vastausta.
Olin Lissun kanssa kaksin. Rakastin häntä kahden edestä. Lissu rakasti minua. Tuntui hyvältä saada vilpitöntä vastarakkautta. Niin ja ne penkkarit. Ne olivat Lissun ollessa kaksiviikkoinen. Ulkona oli yli kymmenen astetta pakkasta. En mennyt edes katsomaan kavereitani, jotka heittelivät karkkia katsojille. 
Kasvoimme Lissun kanssa yhdessä. Lissu kasvatti minut äidiksi enkä muuttaisi yhteistä taivaltamme mitenkään. Lissun isää emme nähneet enää koskaan.
Lissu kysyi ensimmäistä kertaa tänä keväänä isästään. Ennen sitä hän ei ehkä osannut kaivata elämäänsä isää. Nipsun synnyttyä Lissu on alkanut  enemmän miettiä biologisia juuriaan. Kerroin hänelle, etten pidä yhteyttä hänen biologiseen isäänsä, mutta voimme tavata tämän vanhempia. Ja niin olemme tavanneetkin.
Jonain päivänä, vähän liiankin pian, lapseni on tarpeeksi vanha liittyäkseen Facebookiin. Ja sinä päivänä lapsi pystyy itse laittamaan biologiselle isälleen viestiä. Ja se pelottaa minua. Se ihminen, josta olen yrittänyt pitää minun unelmiinsa uskovan lapseni erossa, saattaa olla se, joka murskaa sen pienen sydämen. 
Silloin yritän olla tarpeeksi vahva meidän molempien puolesta.

You May Also Like

0 Comments

Kiitos kommentistasi!